Päiväretki Lemmenjoen kansallispuistossa
Lähes 3000 neliökilometriä erämaata, jonka sydämessä virtaa Lemmenjoki. Se on maamme pohjoisin ja suurin kansallispuisto, ja Lapin kaukaisista kansallispuistoista viimeinen, jossa en ole aiemmin käynyt.
Tarina alkaa tällä kertaa jo retkeä edeltävältä illalta, paikalliselta majoituspaikalta. Olin aikeissa istahtaa keskiyötä vasten nuotiopaikalle ja pohtia hieman seuraavan päivän reittiä, sekä elämää noin yleensä. Olin juuri ehtinyt siinä nuotion sytyttää, kun sain yllättäen seurakseni toisen majoituspaikan yöpyjän. Henkilö ei osannut suomea, mutta toivotin tervetulleeksi istumaan iltaa seuraani. Hetken siinä hiljaa istuttuamme pohdin, että pitäisiköhän tässä nyt uskaltaa sanoakin jotain, eikä vain istua hiljaa. Jostain saimme lopulta jutunaiheesta kiinni, ja keskustelu jatkuikin pitkälle yöhön. Tältä osin ilta ei ihan mennyt kuten aluksi suunnittelin, mutta toisaalta tällaiset spontaanit kohtaamiset on ihan parhaita! Vaikka olenkin reissussa yksin, niin siitäkin huolimatta sitä saattaa yllättäen tutustua uusiin ihmisiin. Muutenkin minusta tuntuu, että retkilläni kohtaamani ulkomaalaiset omat huomattavan paljon aloitteellisempia tutustumaan uusiin ihmisiin kuin suomalaiset.
Lemmenjoen kaltaisessa puistossa riittäisi haravoitavaa. Koska tuleva reitti jäi nyt sattuneesta syystä miettimättä, päätin seurata ohjeistettua jokivarren reittiä. Reitti lähtee Lemmenjoen alajuoksulla sijaitsevalta parkkipaikalta ja kulkee joen reunamilla usean kymmenen kilometrin matkan yläjuoksulle. Päiväretkellä ei tietysti tuollaista matkaa kuljeta, joten pohdin, että kulkisin reittiä eteenpäin vain sen verran kuin huvittaa, ja palaan sitten takaisin. Yleensä en lähde kulkemaan tällä tavalla fiilispohjalta tuntemattomaan puistoon, vaan mitoitan reitin etukäteen itselleni sopivaksi. Päätin kuitenkin tällä kertaa tehdä poikkeuksen ja kokeilla vähän spontaanimpaa lähestymistapaa.
Reittiä oli helppo seurata, mutta se osoittautui melko epätasaiseksi ja kivikkoisuuden takia paikoitellen varsin hankalakulkuiseksi. Kartalle reitti oli piirretty kulkemaan ihan Lemmenjoen viereen, mutta luonnossa se kulkikin juuri sen verran kaukana joesta, ettei siitä juuri näkynyt puiden lomasta. Tämä oli pieni pettymys, sillä tämän vuoksi polku ei juuri erottunut tavallisesta metsän keskellä kulkevasta polusta. Noh, sentään ympäröivä tunturimaisema jotenkuten erottui puiden lomasta.
Useamman tunnin talsittuani saavuin Searitnivalle, noin 7km päähän lähtöpaikasta. Paikalla sijaitsee nuotiopaikka ja lossi, jolla kulkua voi tarvittaessa jatkaa joen toisella puolella. Hetken siinä levähdettyäni pohdin, että jatkaisin vielä kulkua hieman syvemmälle puistoon. Muutaman kilometrin päässä sijaitsisi vesiputous kuvattavaksi. Aloin kuitenkin jo tässä vaiheessa hieman epäillä omaa jaksamistani kulkea sieltä asti takaisin lähtöpaikkaan, joten päätin, että putous jäisi seuraavaan kertaan. Olin tekemässä lähtöä, kun nuotiopaikalle saapuikin yllättäen pari kajakkisoutajaa. En jotenkin ollut osannut ajatella, että jokea pitkin voi edetä myös kajakeilla, sain siis jälleen spontaania seuraa! Vaihdoimme kuulumiset, minkä jälkeen aloitin paluumatkan takaisin parkkipaikalle.
Aurinko alkoi laskea, ja jostain syystä olin jo tässä vaiheessa paljon normaalia väsyneempi. Jossain vaiheessa huomasin, että paluureitiltä olisi ollut mahdollisuus poiketa Joenkielisen kierrokselle. Kierros olisi kulkenut tunturiin, josta olisi varmasti ollut hienot maisemat katsella laskevaa aurinkoa. Kierrokselle poikkeaminen olisi kuitenkin pidentänyt paluumatkaani lähemmäs kymmenen kilometriä. Väsymyksestä huolimatta houkutus kiipeämiseen oli suuri, mutta kymmenen lisäkilometriä tuntui tässä vaiheessa kohtuuttomalta. Mietin pitkään tätä houkutusta. Pohdin, että kymmenen kilometriä olisi saattanut olla kuljettavissa, mutta ei tunturissa. Päätin siis olla ottamatta riskiä.
Kello lähestyi jo keskiyötä, joten ajattelin, ettei puistossa varmaan enää ketään vastaan tulisi. Vielä paluumatkalla kohtasin kuitenkin useamman retkiporukan. Näin pohjoisessa keskiyökin vastaa lähestulkoon keskipäivää. Pimeässä ei siis todellakaan tarvinut kulkea, mikä varmasti osittain selittää myöhäiset retkeilijät. Vaikka paluureitti piti olla lyhyt, se tuntui jatkuvan loputtomiin. Lopulta saavuin takaisin lähtöpaikalle, lähemmäs 14 kilometrin maastossa mönkimisen jälkeen. Paluureitti oli tuntunut tuplasti pidemmältä kuin mitä kilometrit osoittivat. Jostain syystä olin myös väsyneempi kuin koskaan aiemmin retken jälkeen. Paikkoja kolotti, eritoten yläselkä oli kipeä. Tässä vaiheessa oli aika selvää, että molemmat päätökseni olla pidentämättä retkeä olivat osoittautuneet ehdottoman oikeiksi. Voi olla, että jotain hienoa jäi näkemättä, mutta etenkään yksin liikkuessa en ota turhia riskejä oman jaksamisen suhteen. Muuten saattaisin olla vieläkin kiipeämässä sinne tunturille.
Lemmenjoen retki oli reittiä koskevasta pienestä pettymyksestä huolimatta muistamisen arvoinen eritoten kohtaamieni ihmisten vuoksi. Joskus juuri ne hetket, kun luulee olevansa yksin omassa rauhassa, osoittautuvatkin kaikista parhaimmiksi syvälliselle keskustelulle yllättävien kohtaamisten myötä.