Paluu UKK:hon 2 - Veneellä ylös Luirojokea
Viime vuoden neljän päivän vaellusretki Suvin kanssa Urho Kekkosen kansallispuistoon päättyi fiilikseen, että olisihan tuolla erämaassa viihtynyt vaikka vähän pidempäänkin. Niinpä aloitimme jo varhain syksyllä uuden vaellusreissun suunnittelun. Tarkoitus olisi palata UKK:hon samoin ajatuksin kuin viimeksi: fiilistely edellä, pitäen kilometrit maltillisina, mutta kuitenkin kokien samalla mahdollisimman paljon. Puiston keskustassa sijaitseva Luirojärvi sekä monesti mainittu Paratiisikuru vaikuttivat erityisesti paikoilta, joissa pitäisi päästä käymään.
Reittiä suunnitellessani kuulin jossain vaiheessa hieman erikoisemmasta tavasta päästä Urho Kekkosen kansallispuistoon: puiston eteläosiin on mahdollista saapua vuokraveneellä Luirojokea pitkin, aina miltei Karapuljuun saakka. Idea kuulosti sen verran hauskalta, että lähdin selvittämään sitä tarkemmin, eikä aikaakaan kun alustavat suunnitelmat tulevan kesän reissusta olivat valmiina. Saapuisimme venekuljetuksella Karapuljuun, mistä alkaisi noin viikon mittainen matka kohti Aittajärveä kulkien Luirojärven ja Paratiisikurun kautta.
Päivä 1: Ylös Luirojokea
Aamulla herätessä fiilis on ankea. Ulkona on harmaa ja sateinen ilma, eikä Sallan lämpimästä mökistä herätessä ole helppoa löytää motivaatiota lähteä talsimaan ulos sateeseen viikoksi. Pohdimme jopa reissun siirtämistä, mutta saamme kuitenkin vaivoin pakattua tavarat ja suunnattua auton nokan kohti UKK:n Kiilopäätä. Sieltä meidän on tarkoitus ottaa bussikyyti paikkaan, josta meitä tullaan noutamaan venekyydille.
Tuleva reissu jännittää enemmän kuin mikään retkireissu tähän asti. Pitkään pohtimani matkasuunnitelma keskelle erämaata on tähän asti tuntunut vain viivoilta paperilla, mutta bussin ikkunasta ulos katsellessani tajuan, että se on pian muuttumassa todeksi. Erityinen jännitys koskee ajatusta siitä, että menemme heti niin sanotusti syvään päähän, keskelle erämaata, eikä takaisin ole lähtemistä jos jokin tärkeä asia sattuikin unohtumaan.
Suurin jännitys lakkaa, kun tapaamme lopulta venekuljettajan, jonka kanssa sovimme kyydityksestä aiemmin keväällä. Kuljettaja on ystävällinen, eikä mene kauaa, kun pääsemme varsinaiselle lähtöpaikalle ja irtaannumme veneen mukana rannasta. Sää on tässä vaiheessa hyvin epävakainen, tuulinen ja sateinen. Kurjasta säästä huolimatta venekuljetus sujuu onneksi ongelmattomasti. Veneessä olleet haalarit pitävät meidät lämpiminä, ja matkalla pysähdymme myös eräällä yksityiskäytössä olevalla mökillä, jonka paikoin synkkää historiaa venekuljettaja avaa meille.
Reilun parin tunnin venematkan jälkeen saavumme Karapuljun laitamille. Näissä kohdin joki kapenee ja vesi madaltuu niin paljon, ettemme voi enää jatkaa matkaa veneellä. Joen varresta lähtee kuitenkin parin kilometrin mittainen polku Karapuljuun. Lyhyiden rupatteluiden jälkeen on aika nostaa rinkka selkään ja suunnata nokka kohti erämaata.
Polun alku osoittautuu haasteelliseksi. Maasto on todella märkää, kasvustoa on runsaasti ja paikalla joskus olleet pitkospuut on viety pois. Kenkien ja sukkien kastumista on vaikeaa estää. Selvästi tällaiseen paikkaan olisi pitänyt ottaa mukaan kumisaappaat. Muutaman sadan metrin jälkeen selviämme kuitenkin hieman kuivemmalle kankaalle, jota pitkin jatkamme kulkua kohti Karapuljua.
Saavumme perille, jossa meitä odottaa yksinäinen pikku tupa. On aika levätä, syödä ja peseytyä. Reitti rantaan on kuitenkin sekin heinäinen, märkä ja mutainen, joten veteen meno ei tällä kertaa houkuta sen enempää kuin että saan noukittua hieman juomavettä.
Meillä ei varsinaisesti ole vielä ollenkaan erämaa-fiilistä, vaikka tiedämmekin olevamme varsin syrjäisessä paikassa. Olimmehan vain muutama tunti sitten Kiilopäällä ihmisten ilmoilla. Muita vierailijoita ei ole, joten näyttää siltä, että saamme viettää illan kahdestaan. Pohdimme, että tässähän olisi mainio tilaisuus nukkua ensimmäistä kertaa autiotuvassa. Aiemmilla kerroilla tuvat ovat olleet aina joko liian kuumia tai täynnä ihmisiä tai hyttysiä. Täytämme ilmatäytteiset makuualustat ja käperrymme makuupusseihin. Ulkona alkaa taas sataa. Sen ropinaan on kiva nukahtaa.
Päivä 2: Karapulju - Luirojärvi
Heräilemme kaikessa rauhassa. Öinen sade näyttää lakanneen. Olen juuri hakemassa juomavettä, kun kuulen mönkijän äänen lähestyvän. Tuvalle saapuu henkilö tarkistamaan tupaa ja sen ympäristöä. On hienoa nähdä, että huolto pelaa tässäkin osassa puistoa. Kyselen hieman tulevista vesiylityksistä, ja saan kuulla, että runsaiden sateiden vuoksi vedet ovat paikoitellen yhtä korkealla kuin keväällä lumien sulatessa. Tämä pistää hieman mietityttämään, sillä reittisuunnitelmaani kuuluu useampi pakollinen vesistönylitys, joista meillä ei vielä ole kunnolla kokemusta. Tuvalle saapuu pian lisää väkeä. Tässäkin syrjäisessä puiston osassa näyttää siis ihmisiä liikkuvan.
Aloitamme matkan kohti Luirojärveä. Matkaa sinne on noin kahdeksan kilometriä. Kulkiessamme sinne alan ihmetellä, että vaikka on heinäkuu ja räkkäajan pitäisi olla pahimmillaan, ei ympärillä näy juuri yhtään hyttystä, paarmaa saatika muitakaan itikoita. Ilmeisesti viileä ja paikoin sateinen sää on karkottanut ne pois. Tilanne on täysin päinvastainen kuin viime vuonna, jolloin vaelluksellamme oli kova helle ja sen myötä saimme tehdä läheistä tuttavuutta puiston pienten siivekkäiden otusten kanssa.
Jotain tuttua on viime vuodeltakin kuitenkin läsnä, nimittäin rinkan aiheuttama niskakipu. Minulla on nyt uusi, entistä kevyempi rinkka, mutta sen säätäminen ei tunnu kipuun auttavan kuin vain hetkellisesti. Erämaassa on ikävä olla moisen vaivan kanssa, mutta pääsemme kuitenkin etenemään.
Kulkemamme polku on helppoa mönkijäreittiä. Paikka, mistä mönkijä on kuitenkin saattanut päästä helposti, ei välttämättä suju meiltä yhtä hyvin. Pian huomaammekin mönkijäpolun varrella lukuisia veden vallassa olevia kohtia, minkä lisäksi polku kulkee vielä erään soisen alueen läpi. Kyseessä on samanlainen märkä ja heinikkoinen paikka kuin retken alussa. Siinä tarpominen tuntuu ikävältä.
Saavumme Luirolle. Olin ehkä kuvitellut, että koska paikka on puiston keskustassa kaukana kaikesta, siellä olisi varsin rauhallista. Paikalla on kuitenkin väkeä enemmän kuin millään aiemmalla leiripaikalla ikinä ja fiilis alkaa muistuttaa jo hieman leirintäaluetta. Tämä on selvästikin yksi puiston suosituimpia paikkoja, mistä kertoo myös se, että paikalle on rakennettu lukuisia vessoja.
Kun teltta on saatu pystytettyä, on aika tutustua Luirojärven saunaan ja uimarantaan. Tuntuu suorastaan ylelliseltä päästä saunomaan keskellä erämaata ja käydä välissä pulahtamassa. Saunalta on lyhyt matka Luirojärven rantaan, jonka matalassa rantavedessä on ihanaa pulikoida ja katsella samalla ympärillä levittäytyviä tunturimaisemia. Samalla tulee hieman vaihdettua kuulumisia kanssaretkeilijöiden kanssa. Erikoinen saapumisemme puistoon venekyydillä herättääkin heti paljon kiinnostusta.
Päivä 3: Luirojärvi - Pälkkimäoja
Nukumme pitkään. Aamulla herätessäni huomaan, että melkein kaikki teltat ovat kadonneet yön aikana. Monilla vaeltajilla tuntuukin olevan meihin verrattuna varsin aikainen rytmi.
Yöllä satoi melkein koko ajan, eivätkä telttanarulle ripustetut märät sukat ja housut ehtineet juurikaan kuivua yön aikana. Siirrymme tupaan tekemään ruokaa, ja vasta tässä vaiheessa huomaamme, että tuvassa onkin erillinen kuivaushuone! Runsas vierailijoiden määrä on siten tässäkin suhteessa huomioitu hyvin Luirolla, vaikka vaatteillemme onkin hieman haastavaa löytää tilaa miltei täydestä kuivaushuoneesta.
Vaatteiden kuivaamisen aikana päätämme ottaa selvää Luirolla sijaitsevasta hiekkarannasta. Saunan läheisyydessä oleva uimaranta oli kyllä hyvä, mutta kivipohjainen. Sen sijaan reissua suunnitellessani bongasin eräältä kartalta erillisen hiekkarannan, jonka olemassaoloa lähdemme selvittämään. Pian hiekkaranta löytyykin, mutta se on hieman syrjässä ja soisen alueen ympäröimä. Ei vaikuta erityisen houkuttelevalta.
Tuleva reitti Pälkkimäojan laavulle on varsin lyhyt: matkaa on kartalla vain kuutisen kilometriä. Minua hieman huvittaa, että on jo kolmas reissupäivä, emmekä ole ehtineet kulkea maastossa kuin vasta kymmenisen kilometriä! Toisaalta näin on jäänyt enemmän aikaa fiilistelylle ja märässä maastossa kulkeminen on ollut kyllä ihan tarpeeksi haastavaa, kun lahkeet ja sukat kenkineen ovat jatkuvasti kastuneet.
Vaatteemme ovat pitkälti kuivuneet, joten lähdemme matkaan. Polku Pälkkimäojalle osoittautuu lopulta varsin helpoksi: se on isolta osin mönkijäreittiä, jossa on vain pari vaivatonta vesistöylitystä. Vain rinkan aiheuttama niskakipu vaikeuttaa jälleen hieman omaa liikkumistani.
Pälkkimäojalla meitä odottaa vesistönylitys. Vesi on onneksi matalalla, joten ylitys sujuu vaivatta. Paikalla oleva retkiporukka on juuri lähdössä pois, kun pystytämme telttamme joen varteen. Leiripaikka tuntuu aivan ihanalta: virtaava vesi ihan vieressä eikä paikalla ole muita kuin me!
Yöllä tulee kylmä. Reissuun lähtiessä emmin viimeiseen aamuun asti, onko merinovillapaita oikeasti tarpeellinen varuste heinäkuussa, mutta päätin onneksi ottaa sen mukaan. Aina kannattaa varautua, sillä kylmyys ilman suojaa on yksi ikävimmistä asioista, mitä maastossa voi kokea! Merinovilla lämmittää kivasti ja on ihanaa nukahtaa virtaavan veden ääntä kuunnellessa.
Päivä 4: Pälkkimäoja - Paratiisikuru - Sarvioja
Olemme matkalla etsimään Paratiisikurua. Tarkemmin sanottuna olemme polulla kohti Muorravaarakkaa, mutta emme ole kuitenkaan menossa sinne, vaan tarkoitus on oikaista jossain kohtaa Lumipää-tunturin vierestä Paratiisikurulle itse laatimaani reittiä pitkin. Olemme pyöritelleet mielessä ajatusta, että "lällyreitit" ovat nyt takana päin ja tämän päivän reitin pitäisi olla jo selkeästi haastavampi.
Olemme kulkeneet jonkin matkaa Pälkkimäojan reunaa pitkin. Joki on leventynyt ja mataloitunut matkan aikana huomattavasti. Tällaisen joen vartta on niin ihanaa kulkea, että jokimaisemaa ja ympärillä kohoavia tuntureita on pakko pysähtyä ihailemaan useaan kertaan.
Polku alkaa vetää selvästi ylöspäin kun lähestymme tunturien reunaa. Välillä polkua on vaikeaa erottaa kivisestä maastosta, mutta suunta saadaan kuitenkin pidettyä pääosin oikeana - noin siitäkin huolimatta, että olemme täysin antautuneita tunturimaiseman lumolle.
Saavumme Muorravaarakkaan vievän polun korkeimmalle kohdalle. Tästä on aika aloittaa oikominen Lumipään vierusta ja sen polutonta osuutta pitkin kohti Paratiisikurua. Ylhäällä on todella hieno olla: avaraa tunturimaisemaa riittää joka suuntaan. Kulkemamme reitti on jäänyt jonnekin maisemien taakse piiloon eikä sitä näy enää lainkaan - vaikka kuvittelisin, että näin korkealta näkisi hyvin joka suuntaan. Jossain kohtaa huomaamme myös, kuinka joku on pystyttänyt teltan tunturiin. Näissä maisemissa on varmasti kiehtovaa yöpyä! Lisäksi kohtaamme tunturissa myös muita polulta sivuun siirtyneitä retkeilijöitä, joiden kanssa vaihdamme kuulumisia.
Tunturiylitys näytti kartalle piirrettynä varsin yksinkertaiselta, mutta maastossa ollessa ei olekaan ihan selvää, mistä meidän pitäisi kulkea. GPS-paikannin osoittautuu tunturissa todella tarpeelliseksi, sillä ainakin itselläni on tässä vaiheessa haasteita paikantaa tarkka sijaintimme tunturilta. Oikoreittini alkaa hieman epäilyttää Suvia, kun joudumme Lumipään laella sijaitsevaan hankalakulkuiseen kivikkoon. Olisiko sittenkin pitänyt kiertää koko tunturi? Uskon kuitenkin edelleen asiaani, että tunturin reunus on nopein reitti perille. Kiipeämme tunturin lakea ylöspäin pois kivikosta, minkä jälkeen kulku helpottuu huomattavasti.
Kuljemme Lumipään laitaa pitkin kohti Paratiisikurua. Hetken talsimisen jälkeen se vihdoin näyttäytyy meille tunturien välistä:
En ole aluksi aivan varma mitä olemme tulleet katsomaan. Alhaalla laaksossa on lampi, mutta ei juuri muuta. Laskeutuessamme kuruun huomaan kuitenkin, että sen päässä virtaa upean näköinen vesiputous! Alas päästyämme suuntaamme välittömästi sitä kohti. Toivon näkeväni putouksen läheltä, ja koenkin yllätyksen, kun reitti viekin meidät aivan putouksen viereen. Se onkin kaikkinensa varsin upea ilmestys. Alan ymmärtää, miksi paikkaa kutsutaan paratiisiksi.
Vietämme Paratiisikurussa pitkän tovin, kunnes tulee aika jatkaa matkaa. Reitti Sarviojalle tuntuu hieman nurinkuriselta, sillä monelle saapuminen Paratiisikuruun tapahtuu varmasti tätä polkua pitkin. Reitti kurulle - tai meidän tapauksessamme sieltä pois - osoittautuu yllättäen lähes yhtä hienoksi kuin itse kuru. Polun varrella virtaava vesi on läsnä lähes koko matkan aina Sarviojalle asti.
Sarviojalla meitä odottaa jälleen vesistönylitys. Käytössäni olevalle kartalle olisi merkitty jonkinmoinen silta hieman syrjemmälle polusta. Emme kuitenkaan jaksa lähteä sitä etsimään, vaan ylitämme virtauksen kahlaamalla. Se sujuu onneksi ongelmitta, vaikka vesi onkin korkeammalla ja virtaus kovempaa kuin aiemmissa paikoissa. Alamme saada hieman luottamusta ylitysten tekemiseen. Telttaa pystyttäessämme huomaamme, että kartalle merkitty silta olikin todellisuudessa joen yli kaatunut puu, josta toki pääsee yli, jos uskaltaa.
Päivä 5: Sarvioja - Jyrkkävaara
Herään teltasta ja ulkona alkaa välittömästi sataa. Eilinen päivä oli varsin upea ja aurinkoinen, mutta tänään ollaan taas palattu vakiosään äärelle.
Tyhjässä tuvassa aamuteetä juodessamme alamme miettiä, oliko eilisessä oikoreitissä sittenkään järkeä. Olisimme ihan hyvin voineet kävellä Muorravaarakkaan asti, olla siellä yön ja tulla vasta tänään Sarviojalle Paratiisikurun kautta. Siihen olisi ollut hyvin aikaakin, sillä osana suunnitelmaa olin sisällyttänyt retkeen yhden ylimääräisen päivän esimerkiksi sairastumisen varalle. Toisaalta ulkona olevaa sadetta katsellessa on selvää, ettei Paratiisikuru olisi ollut tänään koettuna yhtä hieno. Joka tapauksessa suunniteltu reitti on tuntunut vähän liiankin helpolta tähän asti.
Lähdemme kulkemaan kohti Jyrkkävaaraa. Matkaa sinne on noin 13 kilometriä. Alkumatkasta niskaa ja selkääni koskee taas, mutta kipu onneksi lakkaa pian. Sade on lakannut, mutta maasto on jälleen todella märkää. Kengät ja sukat kastuvat kokonaan heti polun alussa. Mietin taas, miksi en omista kumisaappaita. Yritämme kuitenkin keskittyä myös positiiviseen: tämän päivän kaltainen epävakainen sadekeli on meille mieluisampi kuin viime vuoden tuskaisen kuuma helle.
Edellisen päivän upeasta fiilistelyreitistä ollaan tultu varsin kauas, sillä reitti Jyrkkävaaraan osoittautuu paikoin varsin ikäväksi kulkea. Märkä ja kaislikkoinen maasto tekee kulkemisesta jo itsessään ikävää, mutta reitille sisältyy myös muutama suoylitys. Onneksi näistä löytyy maahan kaadettuja puita, joita pitkin märät ja suorastaan upottavat kohdat päästään ylittämään turvallisesti. Ilman puita emme luultavasti olisi uskaltaneet soita ylittää.
Jyrkkävaaraan päästäksemme meidän pitäisi ylittää Muorravaarakanjoki. Noin puolivälissä reittiä saavumme kyseiselle joelle. Olen toiveikas ylityksen suhteen, sillä edelliset ylitykset ovat sujuneet hyvin, ja näille main on kartalle merkitty kahluupaikka. Emme kuitenkaan ole varmoja sen tarkasta sijainnista, eikä joki yleisestikään vaikuta siltä, että siitä tekisi mieli kahlata ylitse. Toinen ylityspaikka on merkitty hieman lähemmäksi Jyrkkävaaraa, joten päätämme jatkaa matkaa joen vartta pitkin kulkien ja yrittää ylitystä myöhemmin. Toivon syvästi, että viimeinen ylitys sujuisi ongelmitta, sillä yö alkaa lähestyä ja märissä sukissa talsiessa haluaisi vain päästä tuvan lämpöön kuivattelemaan vaatteita.
Aikamme talsittuamme saavumme vihdoin paikkaan, joka näyttäisi kartalla olevalta ylityspaikalta. Joen molemmilla puolilla näkyy polku, joten eiköhän tästä pitäisi yli päästä. Joki kuitenkin virtaa ikävänlaisesti eikä vesi kovin matalaltakaan näytä. Ylitys mietityttää, joten kokeilen ylitystä aluksi ilman rinkkaa vaellussauvojen avulla. Se sujuukin aluksi hyvin, mutta pian huomaan joen syvenevän pelottavasti edetessäni virtauksessa. Yritän jatkaa eteenpäin, mutta alan lisäksi tuntea, kuinka virta ottaa yhä voimakkaammin kiinni kroppaani. Päätän palata takaisin.
Pienen pohdiskelun jälkeen valaamme itseemme riittävästi uskoa päästä joen yli, joten lähdemme yrittämään ylitystä kohdasta, jossa vesi on matalimmillaan ja virtaus heikoimmillaan. Syvimpään kohtaan päästessämme virtauksen voimakkuus alkaa kuitenkin jälleen pelottaa siinä määrin, että on pakko perääntyä takaisin rannalle.
Mietimme, mitä tehdä. Jyrkkävaara tupineen olisi ihan lähellä, mutta silti niin kaukana. Vaatteet ovat märät ja yö painaa päälle. Mietimme, että meidän ei ole pakko ottaa riskiä ylityksen kanssa, vaikka se tarkoittaakin sitä, että joudumme jatkamaan matkaa uutta ylityspaikkaa etsien ehkä seuraavalle autiotuvalle asti. Lähin seuraava tupa olisi Snellmanninmaja, noin 8 kilometrin päässä. Päätämme lähteä kulkemaan sinne, vaikka kuljettavan matkan pidentyminen tuntuukin kurjalta.
Vaatteeni ovat läpimärät polvesta alaspäin. En välittäisi enää kulkea märässä maastossa, mutta matkalla Snellmanniin kohdataan lisää soiden ja syvien purojen ylityksiä. Ylimääräiset haasteet tuntuvat tässä tilanteessa paljon normaalia suuremmilta. Onneksi jokaisessa ylityspaikassa on kuitenkin jonkinmoiset puut auttamassa, sillä ilman niitä alkaisimme olla hukassa.
Vaikka heinäkuinen yö on näillä korkeuksilla melko valoisa, alkaa hämärtyvä soinen metsä luoda aavistuksen pelottavaa tunnelmaa. Olemme kulkeneet jo reilusti yli kymmenen kilometriä näkemättä ristin sielua, kunnes lopulta Suvi huomaa joen toisella puolella telttailijoita. Ihmisten näkeminen tässä tilanteessa ilahduttaa minua suuresti, vaikka telttaväki onkin jo nukkumassa.
Päivän reitti on jo lähes tuplaantunut, kun saavumme Suomujoelle. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisimme huomenna kulkeneet Suomujoen toista puolta kohti Snellmanninmajaa. Nyt olemme kuitenkin joen väärällä puolen, ja tästäkin pitäisi päästä yli. Oletamme, että majan läheisyydestä löytyisi sopiva ylityspaikka. Sinne pääseminen tuntuu kuitenkin olevan vielä kaukana, sillä kaislikossa kulkiessamme hukkaamme polun ja pian alkaa sataa vettäkin. Tilanne alkaa kaikkinensa tuntua jo varsin epätoivoiselta. Mistä ihmeestä oikein mahdamme löytää itsemme seuraavana yönä?
Päivä 6
Kömmin ulos teltasta. Siirryn nuotiopaikan läheisyyteen miettimään, mitä edellisenä yönä oikein tapahtui.
Jatkoimme matkaa Muorravaarakanjokea seuraten ja etsien uutta ylityspaikkaa päästäksemme Jyrkkävaaraan. Jo alkuvaiheessa oli kuitenkin melkolailla selvää, että joki vain syvenee ja seuraava leiripaikka Snellmannissa olisi pian lähempänä kuin Jyrkkävaara. Maasto oli paikoitellen todella ikävää kulkea ja Snellmannin lähestyessä huomasin kropan käyvän aivan ylikierroksilla. Meillä oli kuitenkin kova halu päästä lämpöiseen tupaan, joten emme halunneet yöpyä polun varressa. Snellmanniin saavuttuamme jouduimme kuitenkin luopumaan toivosta, sillä Suomujoki osoittautui ylivoimaiseksi esteeksi meidän ja tuvan välissä.
Päätimme jatkaa matkaa Snellmannista edelleen kohti koko retken määränpäätä eli Aittajärveä. Matkaa sinne olisi Snellmannilta enää neljä kilometriä, mutta umpiväsyneessä olotilassa ne tuntuivat kymmeniltä. Lohtua ei tuonut myöskään se, että Aittajärvelle päästäksemme Suomujoki olisi ylitettävä joka tapauksessa. Jaksoimme talsia lopulta enää vain pari kilometriä, kun päätimme pystyttää teltan joen varresta löytyneen nuotiopaikan viereen. Olimme kävelleet kaikkinensa noin 22 kilometriä, millaiseen emme ole tottuneet. Olin niin väsynyt, että nukahdin miltei välittömästi makuupussiin päästyäni.
Vaikka tuona päivänä ja yönä koettu matka oli haastava, pystyi siihen suhtautumaan aamuauringossa jo hieman suopeammin. Oli toisaalta hienoa huomata, että noinkin pitkän matkan kyllä pystyy rinkka selässä kulkemaan, jos vain tilanne sitä vaatii.
Vaikka telttapaikka löytyi lopulta suhteellisen vaivattomasti, emme pystyneet kuivattelemaan vaatteita, joten puen läpimärät vaellushousut ja -kengät takaisin päälle. Voisihan nuo viimeiset pari kilometriä toki talsia kuivilla sandaaleilla kuivissa leirivaatteissa, mutta se tuntuu huijaukselta. Edellisen yön epäonniset ylitykset pyörivät mielessäni siinä määrin vahvasti, että alan jo miettiä varasuunnitelmaa Aittajärven varalle: jos sieltä ei päästä ylitse, olisi "vain" kymmenen kilometrin päässä Porttikoski, josta ainakin päästäisiin siltaa pitkin joen yli.
Parin kilometrin päästä saavumme Aittajärvelle, jossa meitä odottaa jälleen uusi mahdollinen ylityspaikka. Joki näyttää kaukaa katsottuna leveältä ja syvältä. Ylityspaikalla meitä odottaa kuitenkin retkiporukka, joka on juuri ylittänyt joen. Huokaisen helpotuksesta, sillä tieto keventää oloani huomattavan paljon. Porukka myös ystävällisesti neuvoo, miten ylitys kannattaa tehdä; ylitysreitti on merkitty pohjassa oleviin kiviin, ja varsinainen ylitys kannattaa tehdä niiden itäpuolelta, missä vesi on matalammillaan. Syvin kohta on kuulemma heti ylityksen alussa.
Pidämme pienen huilaustauon, minkä jälkeen lähdemme ylittämään jokea. Astumme toiveikkaasti kylmään veteen ja vettä tulee heti miltei polviin saakka. Vesi madaltuu kuitenkin nopeasti, aivan kuten meille kerrottiin, ja merkkejä seuraten kahlaamme lopulta helposti vastarannalle. Vihdoinkin näiden vastoinkäymisten jälkeen tulee voittajafiilis! Olemme enää metrien päässä Aittajärven parkkipaikasta ja laavusta.
Saavumme Aittajärven laavulle. Siellä meitä on vastassa useita retkeilijöitä, jotka ovat vasta lähdössä kohti erämaata. Itse olen kuitenkin onnellinen, että olemme saapuneet retken määränpäähän, vaikkakin hieman erikoisten koettelemusten jälkeen pari päivää etuajassa. Laskeskelen, että kulkua tuli kaikkinensa kartalta mitattuna 54 kilometriä.
On aika laittaa reissu pikkuhiljaa pakettiin ja lähteä kotimatkalle. Käyn soittamassa taksin parkkipaikalle johtavalta tieltä. Tarkemmin sanottuna kuljen tietä aina mäen päälle asti, koska Aittajärvellä puhelinverkon kuuluvuus on heikko. Saan yhteyden ja taksi lupaa tulla paikalle reilun tunnin päästä.
Yhteenveto
Karapuljun syrjäinen tupa ja sinne vuokraveneellä saapuminen oli varsin mieleenpainuva aloitus retkireissulle. Reissu lähti liikkeelle varsin hitaasti, sillä alkupäivinä ei kovin pitkiä matkoja kuljettu. Vastineeksi jäi kuitenkin mukavasti aikaa fiilistelyyn ja reissun jokainen leiripaikka jäi tietyllä tavalla mieleen. Erityisesti Luirojärven sauna oli ihana ja Paratiisikuru putouksineen oli varsin upea ilmestys. Loppuosuus, miltei puolet koko vaelluksen pituudesta, jouduttiin kuitenkin etenemään melkoista vauhtia ikävässä maastossa. Reittisuunnitelman kariutuminen tässä kohtaa hieman harmittaa, mutta toisaalta olen tyytyväinen, ettemme lähteneet ottamaan ylityksissä turhia riskejä. Kaikkinensa vaelluksesta jäi hyvä fiilis. Voi kuitenkin olla, että ensi kerralla pidämme tauon UKK:sta ja seuraava vaellus suuntautuu ihan uusiin maisemiin.