Turkoosin ihmeen äärellä – retki Blåvatnetin jäätikköjärvelle
Heinäkuu 2025
Olen kuullut puhuttavan, että Pohjois-Norjassa, Lyngenin niemimaalla sijaitsee jäätikköjärvi, jonka vedessä on jotain ainutlaatuista. Kyseinen paikka tunnetaan nimellä Blåvatnet (myös Blåisvannet ja Blåisvatnet). Lampi on saanut sinistä järveä tarkoittavan nimensä siitä, että sen vesi näyttää todella kirkkaan turkoosinsiniseltä. Kuvia katsoessani on vaikea uskoa näkyä todeksi. Tätä täytyy lähteä katsomaan omin silmin!
Blåvatnetin reitin lähtöpisteelle on helppo tulla, sillä se sijaitsee asfaltoidun tien varrella, josta löytyy kohtuukokoinen parkkialue vessoineen. Pysäköinti on maksullista. Autojen määrästä päätellen kyseessä on selkeästi suosittu turistikohde, mutta se ei toki meitä haittaa.
Järvelle johtava polku on alussa hyvin tasainen ja leveä. Helppous saattaa hämätä, sillä vain hetken kävelyn jälkeen saamme huomata, kuinka joku on joutunut hylkäämään lastenrattaat polun varteen ensimmäisen mäen osuessa kohdalla. Tästä eteenpäin siirrytään tunturimaiselle reitille, jota ympäröivät purot ja tunturikoivut. Ilman taustalla näkyviä vuoria voisi kuvitella samoilevansa Suomen lapissa.
Parissa kohtaa polkua ylitetään puroja, mutta ainakin tällä erää vesi on sen verran matalalla, että ylitys sujuu leikiten. Jonkin matkaa kuljettuamme saavumme avoimeen ja kivikkoiseen maastoon, josta on selkeä näkyvyys järveä ympäröiville vuorille. Kuvittelemme olevamme nopeasti perillä, mutta pian selviää, että kivikkoinen maasto ei ihan heti lopukaan. Taustalla olevat vuoret eivät vaikuta tulevan yhtään lähemmäs, vaikka kuljemme suoraan niitä kohti.
Kuten ehkä kuvista voi päätellä, reitti järvelle on erittäin kivikkoinen. Alun kivoista tunturipuroista ei ole tietoakaan, kun olemme laahustaneet jo yli tunnin tässä louhikossa. Näin paljon kiviä en ole nähnyt millään reitillä tähän asti, ja ne saavat tämän neljän kilometrin polun tuntumaan paljon pidemmältä kuin se oikeasti on. Kivikkoisen polun lisäksi ympärillä pyörii jatkuvasti kärpäsiä ja paarmoja, mikä tekee kulkemisesta entistä nihkeämpää.
Vuoria lähestyessämme alamme ihmetellä, miksi järveä ei vieläkään näy. Vuoret tuntuvat olevan jo melkein vieressä, ja luulisi tuon maagisen sinisen värin erottuvan kauas, mikäli sen voi olettaa olevan olemassa. Jossain kohtaa huomaamme, että oletettua järveä ympäröi jonkinlainen kivimuuri. Joku paikalta pois lähtevä heittää meille: "Siellä on muutama kivi vastassa". Ajattelen sen tarkoittavan sitä, että pitää vain kavuta "muurin" yli ja olemme perillä, mutta ylhäällä odottaakin karu näky.
Muurin päältä paljastuu varsinainen kiviryteikkö. Pohdin jo hetken mielessäni, että onko järven näkeminen kaiken vaivan arvoista, mutta niin vain alamme etsiä röykkiön seasta kohtaa, josta pääsisi etenemään. Jonkin matkaa edettyämme olen näkevinäni kivien välistä jotain sinertävää. Melkein kaksi tuntia kestäneen polun jälkeen voin todeta: siellä se järvi nyt vihdoin on!
Katson järveä ja sen vieressä seisovia vuoria haltioituneena. Paikasta näkemäni valokuvat eivät valehtele: kirkas turkoosinsininen vesi suorastaan hehkuu ympäröivien vuorien syleilyssä. Tällaista en ole nähnyt missään aiemmin.
Näky on vaikuttava, mutta ei sentään ole muinaisten velhojen tuotosta, vaan sille löytyy luonnollinen selitys: ylempänä sijaitsevan Lenangsbreen-jäätikön sulamisveden mukana järveen kulkeutuu mineraalipitoisia hiukkasia, jotka taittavat valoa ainutlaatuisella tavalla.
Viivymme paikalla noin tunnin ajan, järveä katsellen ja eväitä syöden. Aika tuntuu suorastaan pysähtyvän, kun saa katsella tällaisia luonnon tarjoamia ihmeitä. Tämä on jälleen sellainen paikka, jonka upeutta ei oikeastaan pysty ikuistamaan kuviin, vaan se täytyy kokea itse paikan päällä.
Paluumatkalla vastassamme oli luonnollisesti sama ankea kivikko kuin menomatkallakin. En kuitenkaan muista paluumatkastamme juuri mitään. Ehkä tuo kirkkaan sinisenä kimalteleva järvi häikäisi mieleni niin syvältä, ettei kivikossa laahustaminenkaan enää tuntunut miltään.