Kaksi yötä, kolme vuorta - Etelä-Konneveden kansallispuisto
Olen jo pitkään pohtinut, mihin suuntaan tätä retkiharrastusta veisi. Valtaosa viime vuosien retkireissuistani on ollut jonkinlainen yhdistelmä päiväretkeilyä ja kuvausmatkailua, muutamalla yhden yön metsäreissulla maustettuna. Varsinaisesta vaeltamisesta minulla ei ole kokemusta, mutta halu kokeilla sitä on kytenyt minussa jo pitkään. Yhden yön metsäreissuja en välttämättä tähän kategoriaan laittaisi, ja on vähän vastaanottajasta kiinni millainen suoritus katsotaan vaeltamiseksi. Päätin, että minulle vaeltamisen edellytys täyttyy silloin kun herään aamulla metsässä, eikä tie vie sieltä suoraan kotiin, vaan seuraavalle leiripaikalle. Käytännössä siis puhuaan kahden yön mittaisesta vaellusretkestä.
Etelä-Konneveden noin 16 kilometrin mittainen Kolmen vuoren vaellusreitti vaikutti sopivalta kohteelta määrittelemäni vaelluksen kokeilemiseen. Vaellusreitin varrella on sopivasti kolme leiripaikkaa tasaisin välein, joten jaoin puiston halki kulkevan vaellusreitin kuljettavaksi kolmena päivänä. Se kuulosti ennakkoon jopa pikkuisen liian helpolta, mutta toisaalta reitti oli usein mainittu haastavaksi ja vaikeakulkuiseksi - eikä lähellä kolmeakymmentä keikkuva helle varmaankaan tekisi kulkemisesta yhtään liian helppoa.
Päivä 1
Etelä-Konneveden kansallispuisto toivottaa vaeltajan tervetulleeksi. Parkkipaikalta lähdetään etenemään polkua, jota ympäröi tiheä kasvillisuus, kukkaset ja kesän tuoksu. Olo on kuin olisi paratiisin portilla. Se on kuitenkin hämäystä, sillä tuleva vaellusreitti tulisi olemaan kaikkea muuta kuin mitä ensimmäisen kilometrin perusteella voisi odottaa.
Päivän kohteena on saavuttaa Keskilahti, jossa tulen viettämään ensimmäisen yöni. Reitin alku kulkee osana Kalajan kierroksen päiväreittiä, ja tällaisena lämpimänä kesäsunnuntaina väkeä onkin liikkeellä runsaasti. Reittini pikkuhiljaa irtaantuessa päiväreitistä vastaantulijat loppuvat kuitenkin kuin seinään. Valtaosa porukasta on selkeästi tullut vierailulle päiväretkireittiä varten.
Kolmen vuoren vaelluksen haastavuus alkaa käydä pikkuhiljaa ilmi. Jyrkkää nousua ja laskua tulee vastaan aika ajoin ja kulkeminen paikoitellen kivikkoisella ja juurakkoisella polulla on hidasta. Reitti on kuitenkin merkitty maastoon selkeästi eikä eksymisen vaaraa juuri ole. Polku tosin haarautuu useissa kohdissa, mutta yhdistyy aina takaisin merkittyyn pääpolkuun. Pienenä harmituksena osa polusta kulkee myös metsätietä pitkin, mutta toisaalta tämä osuus on polun helpoimpia pätkiä kulkea.
Saavun Keskilahteen. Paikalla ei näy ketään, joten saan mahdollisuuden valita leiripaikkani vapaasti. Maasto on paikalla melko epätasaista, eikä hyviä telttapaikkoja nähdäkseni liiaksi ole. Omalle riippumatolleni tämä ei kuitenkaan ole ongelma ja leiripaikka löytyy nopeasti kaltevasta rannasta. On aina kiva pystyttää leiri veden äärelle, jossa voi sekä peseytyä että ottaa helposti juomavettä. Muutoinkin niemi vaikuttaa leiripaikkana oikein kivalta ja tunnelmalliselta.
Illan aikana paikalla käy muutamia retkeilijöitä, joista osa saapuu paikalle veneellä. Saankin huomata, että Konnevesi on varsin suosittua veneilyaluetta, sillä veneitä liikkuu illan aikana alueen ohi runsain määrin. Kaikki retkeilijät kuitenkin poistuvat illan lähestyessä ja jään leiripaikalle yksin riippumattoineni. Tämä on jopa pieni yllätys, sillä leiripaikan laadun huomioiden odotin, että paikalla olisi runsaasti väkeä.
Aurinko laskee ja on aika alkaa miettiä nukkumaanmenoa. Aiemmilla yön yli -reissuilla olen huomannut hankaluuteni ulkona nukkumiseen: minun on yksinkertaisesti tosi vaikeaa saada unta uudessa paikassa ja tilanteessa. Tämä korostuu erityisesti näin keskikesän yöttömän yön aikaan. Tällä kertaa olin kuitenkin varautunut tähän haasteeseen korvatulpilla ja melatoniinilla.
Päivä 2
Aamun valkenee. Tajuan, etten ole juurikaan saanut nukuttua. Huonosti nukuttu yö on asia, jonka tiedän jollain tasolla tympivän koko loppupäivän, joten yritän pakottaa itseni uneen - ilman mainittavaa menestystä. Puran leirini ja lähden talsimaan kohti seuraavaa leiripaikkaa: Enonrantaa.
Kartalla tämän reitin parhain osuus tulisi mahdollisesti olemaan reitin puolivälissä Majaniemen huudeilla oleva kohta, josta avautuu näkymä Konnevedelle. Matka sinne kulkee paikoitellen melkoisessa pöpelikössä, minkä aikana kavutaan myös korkeuksiin keskellä metsää. Kapuamisen palkkana on kuitenkin korkealta avautuva hieno metsämaisema, vaikka puusto sitä hieman peittääkin.
Majaniemen suunnalle päästyäni kohtaan Konneveden maisemat, joita pilvettömältä taivaalta paistava aurinko hellii. Maisemaa on helppo ihailla pitkään, ja hankalassa maastossa kulkemisen jälkeen tämä tuntuikin olevan juuri oikea paikka tauolle.
Tällä paikalla huomaa erityisesti, kuinka kirkasta Konneveden vesi on, sillä syvänäkyvyys veteen on varsin hyvä. Paahtava aurinko ja tyyni vesi ei kuitenkaan anna maiseman ihailijalle armoa, paikallaankin ollessa olo on kuin saunassa.
Enonrannalle saavuttuani löydän sieltä miltei heti varsin mainion paikan riippumatolle: oma pieni niemi, jossa leiri on tasaisella maalla suoraan rannassa veden äärellä. Paikalla on myös pari puista penkkiä maiseman ihailua ja kokkailua helpottamaan. Täydellisyydestä ei jää puuttumaan kuin hiekkaranta, eikä sekään kauas jää, sillä kivikosta huolimatta paikalta pääsee helposti uimaan.
Leiripaikalle saapuessani ensimmäisiin toimenpiteisiini kuuluu yleensä jonkinlainen pesuoperaatio ja vaatteiden vaihto. Iltaa on paljon kivempi alkaa viettää, kun vaatteet eivät ole ihan hiessä. Vaatteita vaihtaessani sattui kuitenkin niin, että moottoriveneen aiheuttama aallokko kasteli viimeiset kuivat vaatteeni. Se ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä tässä helteessä hieman kastuneiden vaatteinen laittaminen päälle tuntui olevan puhdas ilo.
Enonranta on erittäin vilkas leiripaikka. Ihmisiä kulkee ohi ihan jatkuvasti: osa tulee vaellusreitiltä ja osa veneellä suoraan rannalle. Illan aikana paikalla käy runsas määrä ihmisiä ja erilaisia porukoita. Riipparissa maatessani useampikin porukka ihmettelee ääneen riippumattoleiriäni: onkohan riipparissa ketään ja että pitäisiköhän sitä käydä vähän kolkuttelemassa. “Käydään kertoon hyvät uutiset, ollaan kohta lähdössä”. Itselleni alkaa hiljalleen tulla jonkinlainen erillisyyden tunne. Tykkään retkeillä yksin (ja yhdessä), ja tykkään vaihtaa ajatuksia kanssaretkeilijöiden kanssa, mutta sooloretkillä kaipaan silti ennen kaikkea omaa tilaa ja rauhaa.
Illan lähestyessä vaikuttaa siltä, että osa porukasta löytää telttapaikkansa epätasaisesta maastosta huolimatta. Osalle tuodaan myös tarvikkeita suoraan laiturille. Se onkin aika iso etu, jos ei tarvitse kantaa kaikkea mukana. Toisaalta on myös kiva ajatella, että itse pääsin tänne omin avuin ja näin siihen myös vähän vaivaa. Laiturilla käykin kova vilske illan aikana, kun lähes kaikki käyvät uimassa. Onneksi auringon painuessa mailleen meno Enonrannalla pikkuhiljaa laantuu ja hiljenee yön ajaksi.
Päivä 3
Aamu valkenee. Olen saanut nukuttua ainakin neljä tuntia, mikä tässä tilanteessa tuntuu jopa pieneltä luksukselta. Olen nyt kolmatta päivää putkeen metsässä. Huomaan irrottautuneeni normiarjesta varsin tehokkaasti, mikä onkin itselle retkeilyharrastuksen yksi parhaita puolia. Edessä olisi kuitenkin vielä reitin viimeinen osuus ja ajomatka seuraavaan retkipaikkaan, joten unta olisi hyvä saada pohjalle vielä vähän lisää. Väsymyksestä huolimatta lisälepoa ei tälläkään kertaa tullut, joten tällä on pärjättävä loppureitti. Sitä paitsi, ajattelin lähteä tänään aikaisin liikkeelle ennen kuin pahin helle yllättäisi.
Jossain kohtaa viimeisellä osuudella alan huomata, että pöpelikössä eteneminen tuntuu nyt jotenkin erityisen vaikealta - ihan kuin mönkisi jatkuvasti viimeisillä voimilla eteenpäin. Ei tämän nyt näin vaikeaa pitäisi olla, tuumin - jotain on oltava vialla. Istahdan polun varteen ja pohdin, että mitä nyt teen väärin. Kahden huonosti nukutun yön lisäksi muistan, etten ollut syönyt aamulla oikein mitään. Minulla on paha tapa skipata aamupala aina kun ei ole nälkä, eli käytännössä lähes aina. Välipaloja ei enää ole, joten kaivan kaasupolttimen esiin ja keitän hieman lämminkuppikeittoa. Se auttaa sen verran, että saan vietyä reitin loppuun. Jälkeenpäin pohdin, että taisin muutenkin kulkea polun vähän liian vähin eväin. Ruokaa oli kyllä mukana runsaasti, mutta nälän tunnetta ei reissun päällä juuri tullut. Pohdin myös, että olisikohan vaellussauvoista ollut tällä reissulla hyötyä, olisi saanut jaettua kuormitusta myös käsille.
Tämä reissu jätti jälkeensä hyvin ristiriitaisen fiiliksen. Kokemuksena tämä oli tärkeä, sillä nyt olen saanut kosketuspintaa siihen, mitä on viettää usea yö metsässä. Reitti oli kuitenkin paikoin hienoista maisemista huolimatta kokonaisuutena hyvin tympeäkulkuinen - etenkin huonoilla yöunilla ja liian vähäisellä ravinnolla kuljettuna. Tämä oli selvästi haastavin polku tähän asti - olkoonkin, että kuljin sen kolmena päivänä. En myöskään saanut oikein selkeää kuvaa omasta fyysisestä jaksamisesta suhteessa kuljettavan reitin pituuteen. Toisaalta, fyysistä suoritusta enemmän minua jäi pohdituttamaan pidempien vaelluksien henkinen puoli, että miten pää kestää pöpelikössä useita päiviä. Siitäkin sain toki vähän kosketuspintaa, mutta kaksi yötä metsässä on vielä aika lyhyt aika.
Yhtä kaikki, en hetkeen muista yhtä onnellista hetkeä saapuessani reitiltä takaisin pysäkille, jossa auto ja sen ihanan viileä ilmastointi minua odotti.