Marraskuinen retki Salamajärven kansallispuistoon
Suomen luonto on parhaimmillaan marraskuussa. Ei kun miten se meni? No, vaikka marraskuussa on oma ankeutensa, niin olen silti ihan superonnellinen siitä, että sain järjestettyä itselleni taas pienen luontoseikkailun tän syksyisen arjen keskelle vähän kauemmaksi kotoa. Tuntuu kuin tätä reissua olisi odottanut ja tarvinnut jo monta viikkoa. Ikään kuin säännöllisestä metsään pakoilusta olisi tullut tärkeä osa mun hyvinvointia. Ehkä jopa elämäntapa.
Lähdin liikeelle Koirasalmelta aikaisin aamulla itse laatimaani reittiä. Ylitin kuuraisia soita, hiljalleen virtaavia puroja, kivimöykkiöitä sekä runsaan määrän erilaisia nuotiopaikkoja. Parhaiten mieleen jäi kuitenkin hetki, kun ilman hitaasti lämmetessä kuuntelin järven pinnalle kertyneen jään lempeää naksahtelua aamuauringon yrittäessä sulattaa sitä. Tällaisina hetkinä sitä osaa elää vain tässä hetkessä. Ei ole mennyttä, ei ole tulevaa. On vain tämä hetki.
Edellisellä retkelläni Isojärvellä lokakuun loppupuolella puistossa oli valtavasti ihmisiä. Nyt taas noin kolmentoista kilometrin matkalla vastaan tuli vain yksi ihminen. Erakkofiilistä korosti vielä se, että selaillessani vieraskirjaa eräällä nuotiopaikalla huomasin, että marraskuulle oli tehty vain pari merkintää. Hiljaisuudesta sai siis ainakin nauttia, parhaimmillaan en kuullut yhtään mitään. En edes linnunlaulua. Tähän aikaan vuodesta tästä ei kuitenkaan voi kovin pitkää iloita, sillä päivä on niin lyhyt, että aika pian piti alkaa kiiruhtaa takaisin kylmää ja pimeää pakoon. En kuitenkaan täysin malttanut olla pidättäytymästä vielä öisestä nuotioinnista lähes täyden kuun loistossa.
