Heinäkuun rehevä Evo
Evon kansallispuist... eikun hetki, kyseessähän onkin ainoastaan retkeilyalue. Aluetta voisi hyvin luulla kansallispuistoksi, sillä sen verran monipuolinen retkipaikka on kyseessä. Ihan hakoteillä en erehdykseni kanssa onneksi ole, sillä alueesta on tehty vetoomus kansallispuistoksi muuttamiseksi. Näin ollen onkin hyvä lähteä tutkimaan, millainen retkipaikka on kyseessä.
Evon retkeilyalueelle on Tampereelta matkaa noin puolitoista tuntia autolla. Kartalla alue näyttää sekavalta eikä kunnon pitkiä ehdotettuja ympyräreittejä käytännössä ole. Alue on myös runsaan metsätieverkon ansiosta varsin katkonainen. Nämä lienevät syitä sille, miksi en ole alueeseen aiemmin tutustunut. Hehtaaria ja polkuja alueella kuitenkin riittää, joten päätän lähteä tutkimaan paikkaa piirtämällä kartalle oman polkuni.
Reittini lähtee Keltaojan läheisyydessä sijaitsevalta parkkialueelta kohti samannimistä laavua. Heti polun alussa hämmennyn hieman siitä, kuinka rehevässä kunnossa metsä täällä on. Tällaisena sateen jälkeisenä heinäkuun päivänä saan nopeasti todeta, että heinikossa liikkuminen kastelee housut yhtä pahasti kuin olisi kulkenut kovassa sateessa
Vaikka kulkemani polku ei ole ehdotettu reitti, on se kuitenkin merkattu alueen kartan lisäksi myös maastoon tassumerkeillä. Se onkin hyvä, sillä pieniä polkuja lähtee koko ajan eri suuntiin. Tassumerkeistä huolimatta joudun kuitenkin välillä vilkuilemaan tarkempaa maastokarttaa, jotta tiedän, mihin olen menossa.
Polku kulkee aluksi Keltaojan läheisyydessä, mutta aika pian tulee kohta, jossa kyseinen oja on tarkoitus ylittää. Ylityspaikalla avautuu rehevä aukio, jossa voi ihailla maisemia joka suuntaan. Itse Keltaoja on sen verran kapea, ettei sitä aluksi tahdo edes erottaa heinien seasta. Ojan tullessa esiin käy kuitenkin selväksi, ettei sitä ole ylittäminen ilman kunnon siltaa. Sellainen on paikalle onneksi rakennettu, mutta kovin suurta luottamusta se ei heti herätä.
Sillan ylitys sujuu ongelmitta, vaikka meinaan vähän horjua kamerani kanssa. Sillan jälkeen polku jatkuu jälleen tiheähköön metsään, missä se mutkittelee kasvien, kivien ja risujen seassa. Hetken päästä saavun Keltaojan laavulle. Sieltä on juuri lähdössä toinen sooloretkeilijä, joten saan laavun ja sammuvan nuotion hetkeksi omaan käyttööni. Laavu onkin varsin tunnelmallisella paikalla metsän keskellä. Vieressä alhaalla sijaitsee Vähä-Keltajärvi.
Jään notskille ihastelemaan hienoa ympäristöä. Kameraa kädessä pitäessäni alan pohtia, että siitä on hiljalleen kulunut kymmenen vuotta kun aloin harrastaa valokuvaamista. Matka on ollut mielenkiintoinen ja opettavainen, mutta en tiedä, osaanko vieläkään antaa selvää vastausta siihen, miten hyviä kuvia otetaan. Mikä sen lopulta määrittää? Kuvien ottamiseen on olemassa tiettyjä lainalaisuuksia ja ohjeistuksia, joita noudattamalla kuvista tulee yleensä parempia. Väitän kuitenkin, että lopulta ainoa mittari kuvan hyvyydelle on fiilis, jonka kuva katsojalleen välittää. Tätä voisi verrata musiikkiin; tiedän säveltäjiä, jotka omien sanojensa mukaan eivät juuri ymmärrä musiikin teoriaa, mutta siitä huolimatta heillä on kyky purkaa tunteet sävelten ja sanoitusten muotoon. Toisin sanoen välittää fiiliksiään musiikin kautta. Kuvien otto ja editointi tapahtuu vähän samalla ajatuksella.
Laavulta polku jatkuu kapeahkoa metsätietä eteenpäin. Tarkoitukseni on kulkea Sorsakolulle, joka on laavupaikka kahden järven välissä. Paikka on nähdäkseni yksi Evon tunnetuimpia, joten odotan, etten välttämättä saa siellä ihan samanlaista privaattihetkeä kuin Keltaojan laavulla. Matkalla Sorsakolulle saan useaan kertaan hämmästellä välissä olevan metsäalueen monipuolisuutta. Kohtaan jälleen Keltaojalta lähteneen puron, joka muuttuu jopa pieneksi koskeksi Savijärveä lähestyessä. Istahdan kuuntelemaan tuon virtaavan veden rauhoittavaa ääntä. Tuumin, että tässä on kyllä sellainen paikka, jonne tulee varmasti palattua tulevilla Evon reissuilla.
Purolta matka jatkuu Savijärven rantaa sivuavaa polkua pitkin. Sorsakolu ei ole tästä enää kovin kaukana.
Sorsakolu lähestyy. Ollessani vielä melko kaukana, järven toisella rannalla, alan kuulla paikalta kantautuvan kovaa meteliä. Paikalle päästyäni saan todeta, että siellä tosiaan on hyvin runsaslukuinen ja äänekäs retkiporukka. Päihteitä kuluu ja mankka soi. Tervehdin, mutta ohitan paikan nopeasti. Noiden asioiden tuominen luontoon on varmaan sellainen juttu, jota en oikein pysty ymmärtämään. Mutta, olemme toki kaikki erilaisia ja nautimme eri asioista.
Sorsakolun jälkeen tulee aika päättää, mihin jatkan seuraavaksi. Päätin jättää piirtämälleni polulle hieman fiilispohjaista pelivaraa. Ajattelen aluksi käyväni katsomassa läheistä Hakojärveä, mutta sinne ei olekaan helppoa päästä: Eväjärven ja Sorsajärven välistä kulkeva polku pysähtyy puroon, jota ei löydy retkikartasta. Tarkalta maastokartalta puro kyllä löytyy, ja sen yli pitäisi päästä paristakin kohtaa, mutta käytännössä molemmat ylityspaikat ovat kuitenkin hieman hankalia. En ottanut tälle reissulle kunnollisia kahlaamiseen soveltuvia vaellussaappaitani, joten katson paremmaksi kääntyä takaisin.
Istahdan läheisen Haarajärven rannalla olevalle kivelle. Mietin, että luonto on kyllä itselle eräänlainen pakopaikka niin sanotusta sivistyneestä maailmasta. Siellä vallitsevan ahneuden, itsekkyyden ja toisille ilkeilyn määrää on välillä vaikeaa käsittää. Tänä koronakesänä tuo sivistynyt maailma on tuonut myös omat lieveilmiönsä Suomen metsiin: roskaaminen, ilkivalta ja yleinen välinpitämättömyys ovat asioita, joista on saanut lukea tänä kesänä runsaasti ja joihin olen itsekin törmännyt. Eivät nämä tietysti uusia asioita ole, mutta tuntuvat korostuvan erityisesti tällaisena poikkeusaikana.
Pelkän valittamisen sijaan on toki hyvä miettiä myös ratkaisuja. Mikä avuksi edellä mainittuihin ongelmiin? Uskoisin, että asennekasvatus on yksi tärkeimpiä juttuja, joilla ihmisten käyttäytymiseen voi vaikuttaa. Meissä jokaisessa on varmasti sen verran hyvyyttä, että kun aidosti tiedostaa oman toimintansa haitat ympäristölle ja muille ihmisille, pyrkii näitä toimia luonnostaan välttämään. Kyseessä on varmasti pitkä tie, mutta onneksi jokainen meistä voi omalla toiminnaallaan vaikuttaa siihen, millaisia asioita kulttuurissamme arvostetaan.
Jossain kohtaa huomaan, että rantakalliolla päivää paistattelee pieni käärme. Olen näemmä astellut ihan hänen viereensä, eikä häntä tunnu seurani paljoa kiinnostavan. Harmikseni käärme makaa sellaisessa paikassa, että hänestä on hankalaa saada kunnollista kuvaa. Jonkinlainen muisto mukaan kuitenkin tarttuu. On hän kyllä kaunis olento, vaikka vähän pelottava.
Varustetesti: Kaasukäyttöinen Trangia
Alkaa tulla nälkä. Haarajärven eteläosasta löytyy sopivasti iso tasainen alue, jossa päätän testata uutta ruoanlaittovarustettani: Trangiaa! Kyllä, kyseessä on varmasti monille tuttu perinteinen retkikeitin, mutta minulle se on täysin uusi tuttavuus. Olen tähän asti käyttänyt ainoastaan kaasupullon päälle asetettavaa kattilaa tai siihen kiinnittyvää pientä pannua. Minua on kuitenkin hiljalleen alkanut kiehtoa ajatus syödä retkireissuilla jotain muutakin kuin välipaloja ja pussitettuja retkiruokia. Trangia voisi mahdollistaa hieman monipuolisemmat retkiateriat.
Perinteisesti Trangiassa poltetaan alkoholia. Itse olen kuitenkin tykännyt kokata kaasulla, joten hankin omaan keittimeeni kaasuletkun. Kaasulla on muutamia etuja alkoholiin verrattuna: polttaminen ei nokea kattiloita, kaasu on tehokas lämmittäjä ja liekin vahvuutta voi säätää helposti suoraan kaasuhanasta - tai sammuttaa kokonaan. Huonoja puolia itselleni ovat lähinnä lievä polttamisesta aiheutuva melu sekä heikompi toimintavarmuus talviolosuhteissa. Myös ympäristöasiat mietityttää, sillä nämä Primus-kaasut kuskataan Koreasta asti Suomen metsiin poltettavaksi.
Tarkoitus olisi omaan tahtiin opetella pikkuhiljaa paremmaksi metsäkoksi. Tällä kertaa tyydyn kuitenkin vain lämmittämään kotona kokattua spagettia - jos uusi laite ei toimikaan, niin tiedän voivani syödä ruoan kylmiltään. Trangian kasaaminen ja purkaminen on hieman monimutkaisempaa aiempaan tapaan verrattuna, mutta kattiloiden tarjoama pinta-ala ja helppo tuulelta suojattu keittely ovat ehdottomia etuja. Kattiloiden paino mietitytti aluksi minunlaistani grammanviilaajaa, mutta superlight-mallina ne eivät paina juuri sen enempää kuin vanha pannuni. Laitteessa olevat koukut pyrkivät pitämään kokkausvälineet paikallaan, mutta ainakin pannu meinaa hieman huojua koukkujen päällä. Ruoka lämpeää Trangissa kuitenkin nopeasti ja vähäisellä kaasulla, joten eiköhän tässä ole uusi, kevyt retkikeittiöni.
Ruokailun jälkeen on aika miettiä, että voisiko myös kattiloiden pesemiseen liittyvän työnkulun miettiä uusiksi. Tähän asti olen käyttänyt putsaamiseen pelkkää vettä ja veistä, jolla hankaan pahimmat tähteet pois. Menetelmä on hidas ja epätarkka, mutta usein riittävä. Pieni retkiharja voisi toimia veistä paremmin. Myös erilaisia biohajoavia astianpesuaineita on kehitetty, mutta niidenkin kanssa tulisi olla tarkkana, ettei ainetta päädy vesistöjen läheisyyteen. Tästä syystä en ole ainakaan toistaiseksi halunnut erillistä pesuainetta käyttää.
Järven rannassa kokkaillessani ohi kävelee metsämies. Hän vinkkaa järvessä asuvista majavista, joita hän käy usein kuvaamassa. Mielenkiintoni herää välittömästi, sillä en ole aikuisiälläni nähnyt koskaan majavaa. Mies on toiveikas sen suhteen, että majavia saattaisi järvellä näkyä, jos vain malttaa jäädä odottamaan. Kiitän vinkistä ja päätän kokeilla onneani. Jään siis paikalleni odottamaan. Odotan... ja odotan. Jossain kohtaa huomaan, että vedessä näyttäisi liikkuvan jotain. Onko se majava, vai kenties lintu? Etäisyyttä on sen verran, etten varmuudella kykene erottamaan. Majavaa olento kuitenkin muistuttaa. Lähemmäksi se ei kuitenkaan suostu tulemaan, eikä lisäodotuskaan oikein tunnu tulosta tuovan.
Ilta alkaa hämärtää, joten päätän lähteä pois. Käytännössä koko loppumatka kulkee metsätietä pitkin, joka ei enää suuria yllätyksiä tarjoa. Olen kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, millaista luontoa Evossa on. Erityisesti rehevyys, Keltaojan ylitys sekä tunnelmallisella paikalla sijaitseva laavu jäivät mieleen. Reissun ehdottomasti paras osa oli kuitenki se, että näin ehkä majavan. Vaikka visiittini kattoi vain pienen osan puistosta, voisin hyvin pitää paikkaa Suomen seuraavana kansallispuistona. Ottaen huomioon, kuinka pieni osa Etelä-Suomenkin metsistä on suojelun piirissä, voisi alueen suojelu kansallispuiston nimissä olla paikallaan.
(Viimeinen kuva paluumatkalta)