Ruskareissu Sipoonkorpeen: Kalkinpolttajanpolku & Bisajärvi
Sipoonkorpi on Nuuksion ohella toinen pääkaupunkiseudun tunnetuista kansallispuistoista. Viime keväänä vierailemani Nuuksio oli sateesta huolimatta positiivinen yllätys, mutta Sipoon alue ei kartalla itseäni vakuuta: osa poluista kulkee metsäteillä lähellä asutusta, kunnon pitkää ympyräreittiä on hankalaa muodostaa ja järvimaisemaakin on tarjolla niukalti. Osana kaikki maamme kansallispuistot sisältävää kierrostani lähden kuitenkin ottamaan selvää, onko puiston suosion taustalla muutakin kuin pääkaupunkiseudun asukkaita houkutteleva sijainti.
Retken tavoitteena on kiertää ympyräreitti Kalkinpolttajanpolku (4,8 km) ja sisällyttää siihen vierailu Bisajärvellä, jolloin kuljettavaa kertyisi yhteensä reilu yhdeksän kilometriä. Lähtöpaikaksi valikoituu Kalkkiuunintiellä sijaitseva parkkipaikka. Tiellä sijaitsee kaksi pienehköä parkkialuetta, jotka on rakennettu alueelle vasta hiljattain, ja niiden etuna on suora pääsy Kalkinpolttajanpolulle. Varsinainen "pääsisäänkäynti" sijaitsee ymmärtääkseni Tasakallion parkkipaikalla, josta polulle joutuisi kävelemään noin kilometrin matkan metsätietä pitkin.
Olen lähtöpaikalla hieman ennen yhdeksää, jolloin pieni parkkialue alkaa jo hiljalleen täyttyä autoista. Vaikuttaa siltä, että paikalla kannattaa olla heti aamusta, mikäli mielii saada mieluisan pysäköintipaikan. Lähden kiertämään polkua vastapäivään, kohti Högbergetin kalliota. On lokakuun alku, ja sää on vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin, lähemmäs viisitoista astetta.
Jo heti reitin alussa käy ilmi, että nyt ei olla retkeilemässä syvällä ikimetsässä, vaan suomalaisessa maalaismaisemassa lähellä asutusta. Metsän takaa kuuluu lehmien ääntä ja maalaismaisemaa sivutaan reitin aikana useaan kertaan.
Polkua ei tarvitse kulkea kovinkaan pitkään, kun Högbergetin kallio alkaa näkyä. Nousu sinne ei tunnu kovin vaativalta, ja ylhäällä on kiva huomata, että paikalle on tuotu kaksi metsähallituksen pöytää. Tässä on ensimmäisen evästauon paikka. Mitään mieltäräjäyttäviä maisemia ei ruokailuhetken ajaksi ole lupa odottaa, sillä kallion laelta erottuu tuttu maalaismaisema - joskin nyt hieman eri perspektiivissä. Hieman kauempana horisontissa näkyy myös kaupungin asutusalueita.
Kalliolta poistuttuani reitti alkaa muistuttaa yhä enemmän lenkkimaastoa, sen verran leveä ja helppokulkuinen polku on. Liikkumista hankaloittavat lähinnä muutamat jyrkät nousut ja laskut. Onneksi polun jyrkimpiin kohtiin on rakennettu portaat kulkua helpottamaan.
Aamun edetessä myös porukkaa alkaa olla liikkeellä runsaasti: vastaan tulee niin lenkkeilijöitä, retkeilijöitä kuin myös useita isoja retkiporukoita. Vastaan tuleva Kalkkiruukin nuotiopaikka on tupaten täynnä, samoin kuin maaston melko harvalukuiset telttapaikat. Toisaalta, ei ruuhka ole pelkästään huono asia: on vaikeaa olla hymyilemättä, kun vastaan kävelee perhe, jonka nuorin kävelyikäinen jäsen lausuu sydämensä pohjasta minulle hyvää huomenta.
Jossain kohtaa on aika erkaantua ympyräreitiltä kohti Bisajärveä. Lenkkimaisema palautuu takaisin metsäpoluksi, mutta ruuhka ei juuri helpota. Huomaan, että näillä poluilla kulkiessani alan haaveilla retkireissusta syvälle erämaahan, joko yksin tai korkeintaan kahden ihmisen retkipoppoolla. Ajatus kuulostaa samaan aikaan sekä pelottavalta että kiehtovalta.
Noh, onneksi täältäkin löytää myös omaa rauhaa. Täytyy vain poiketa merkatuilta poluilta hieman sivummalle taukoa pitämään.
Bisajärvelle saapuessani saan huomata saman kuin Kalkkiruukin laavulla: nuotipaikalla käy kova ruuhka eikä osittain suon peitossa olevan järven rannalta löydy kovin helposti sopivaa levähdyspaikkaa. Tässä kohtaa reittiä voisi vielä pidentää visiitillä Kuusijärvelle, mutta pyrähdys moottorien varrella olevalle järvialueelle ei suuremmin houkuta. Päätänkin palata jo kulkemaani reittiä takaisin Kalkinpolttajanpolulle.
Muistelen, että luontoon.fi määritteli Kalkinpolttajanpolun rengasreitin vaativaksi. Jyrkkää nousua ja laskua on toki jonkin verran, mutta en silti pitäisi reittiä kokonaisuutena vaativana. Matkan keveyttä voi tosin selittää myös se, että olen hiljattain alkanut käyttää retkireissuilla vaellussauvoja, ja ne ovat mukana tälläkin kertaa. Suhtauduihin sauvoihin aluksi hieman penseästi, mutta kokeiltuani niitä ihastuin kuinka paljon ne helpottavat kulkua erityisesti epätasaisessa maastossa. Eritoten Högbergetin kalliolle kiipeäminen sauvojen avustuksella kävi varsin sutjakkaasti.
Ahkerana kameran käyttäjänä olen kuitenkin joutunut pohtimaan, miten sauvat olisivat vähiten tiellä kuvatessa. Yleensä lasken sauvat kuvauksen ajaksi puuta vasten, pidän kainalossa tai kiinnitän rinkan olkahihnassa olevaan hihnaan, joka on juuri sauvoille tarkoitettu. Kiinnityshihna on kätevä myös silloin kun kiipeää portaita tai ylittää esimerkiksi pitkiä suoalueita, jolloin sauvoista pääsee hetkeksi eroon.
Saavun takaisin Kalkinpolttajanpolulle, ja siitä on enää lyhyt matka parkkipaikalle. Tämä osa reitistä kulkee lähes täysin metsätien vartta pitkin. Se ei ole paras mahdollinen päätös retkireissulle, mutta toisaalta saapahan tälläkin osalla vielä hetken ihastella suomalaista maalaismiljöötä.
Tulen lähtöpaikalle - on aika miettiä, mitä reitistä jäi käteen. Olo on ristiriitainen. En päässyt oikein missään vaiheessa kaipaamaani retkeilyfiilikseen, vaan koko ajan oli tunne siitä kuin olisi kävelylenkillä ruuhkaisessa lähimetsässä. Oli kuljetussa reitissä toki hyvät hetkensä, mutta kokonaisuutena reissu tuntuu silti pieneltä pettymykseltä. Pettymys on tosin minun mittarillani suhteellista: oli oikein kiva viettää aikaa luonnossa ja nähdä Sipoonkorpi, mutta tuskinpa tänne tulee enää palattua.